lauantai 28. syyskuuta 2013

Pekka Hiltunen - Iso

En saanut illalla unta, joten latasin iPadiin Pekka Hiltusen Ison e-kirjana. Ahmin sen yhdellä kertaa. Jotenkin tuo ahmia-verbi sopii asiayhteyteen. Jos et halua spoilaantua kirjan juonesta, lopeta lukeminen nyt. 


Romaanin päähenkilö Anni on 37-vuotias, korkeakoulutettu ja terve nainen. Hän on 168 cm pitkä ja painaa 138 kiloa. Hei hetkinen! Eihän tuon kokoinen VOI olla terve!! Vähintään on pakko olla korkea verenpaine tai kakkostyypin diabetes. Mutta ei, Annilla ei ole. 

Anni on toisineläjä. Hän on sitä mieltä, että hänen ei ole pakko pudottaa painoaan väkisin, ei edes yhteiskunnan painostamana. Hän on ihan hyvä sellaisena kuin on, vaikka ympäröivälle maailmalle hänen painonsa tuntuu olevan valtava ongelma. Mitään muuta ihmisen ominaisuutta, esimerkiksi ihonväriä, ei tuomita samalla tavalla kuin ylipainoa. Työtä ei löydy, vaikka hänellä on kaksi korkeakoulututkintoa. Miehet panevat häntä vain kännissä ja häipyvät aamulla vähin äänin. Elämänsä aikana hän on kuullut kuusi kertaa kohteliaan kommentin koskien ulkonäköään. Sen sijaan hän saa kuulla "lääääääski"-huutoja kadulla päivittäin ja nekin jotka eivät kehtaa sanoa sitä ääneen, ajattelevat sitä. 

Anni on kuitenkin hyvin perillä lihavuutta koskevista tutkimustuloksista ja tietää, että läski ei itsessään tapa ketään. Hyvin ylipainoinen ihminen ei automaattisesti ole sairas, vaan isojen kilojen kantaja voi olla ihan yhtä terve kuin normaalipainoinen kaveri. 

"Toisin kuin usein väitetään, lihavuus ei ole sairaus. Se ei ole epidemia, ei moraalinen alennustila eikä heikkouden osoitus. Se on ihmisen ominaisuus. Ihminen voi lihoa monista syistä ja monella tavalla, on olemassa lukemattomia tapoja tulla lihavaksi, olla lihava, kantaa lihavuutensa, ja niillä kaikilla on syynsä. Osa meistä lihavista on sairaita, niin kuin hoikistakin, ja osa meistä on terveitä. Pelkkä paino ei tee meistä kumpaakaan."

Kirja sisältää paljon Annin päänsisäistä pohditaan. Puheita, joita hän harjoittelee. Juonta rytmittävät painonhallintaryhmän istunnot. Joukko ylipainoisia ihmisiä pohtii syitä ja ratkaisuja ongelmaansa. Kirja vilisee itselleni tuttuja termejä, kuten sairaaladieetti ja ene-ruokavalio. Kukapa ylipainoinen ei olisi niitä kokeillut.

Itselleni kirjan termit ja teemat ovat todella tuttuja sattuneista syistä, mutta en tiedä voiko joku asiaan vihkiytymätön samaistua kirjan päähenkilöön. Itse löydän monia yhtäläisyyksiä. Jo lapsuuden kouluterkkari varusti lappusilla, jossa kerrottiin painonhallinnasta. Minullekin kävi kuten Annille, paino vain nousi. Ja tunnen olevani kuten Anni, eli kanssaihmisten ja yhteiskunnan silmissä epäkelpo yksilö liikakiloineni, vaikka olenkin täysin terve. Toistaiseksi. 

Siinä onkin se suurin ero minun ja päähenkilön välillä. Itse tiedostan sen, että 150-senttistä varttani ei ole tehty kantamaan tällaista massaa, joten ennemmin tai myöhemmin on edessä nivelrikko tai sepelvaltimotauti. Vai olenko sittenkin vain nykyajan läskihysterisoinnin uhri? Minut on saatu uskomaan, että jonain päivänä hukun läskeihini, vaikka ei se kirjassa esitettyjen tutkimustulosten mukaan ehkä niin olekaan. 

Ihmettelin lukiessani, että miten normaalipainoinen mies on osannut kirjoittaa näin aitoa ja todentuntuista tekstiä lihavan naisen näkökulmasta. Annin elämä on juuri sellaista, kuten lihavan ihmisen elämä on. Lentokoneessa ruho pursuu vieruskaverin puolelle, kahvilassa ei uskalla istua heppoiselle tuolille ja ylämäessä täytyy vaivihkaa pyyhkiä hikeä otsalta. Kaikkea ruokaa ei kehtaa ostaa samasta kaupasta, ettei myyjä ajattele että kylläpä tuo läski syö paljon. 

Syöt vaan vähemmän kuin kulutat, niin yksinkertaista se on. Tämän lauseen joka ikinen ylipainoinen on kuullut sata kertaa. Niin Annikin, mutta hän on pohtinut asiaa tarkemmin. Reilusti ylipainoiselle se ei ole niin yksinkertaista. Iso keho on alkanut pitää isoutta normaalina olotilana, joten kitukuurit onnistuvat viikon tai kahden ajan, mutta sitten tapahtuu massiivinen repsahdus. Lihavan ihmisen ruokavalio ei kuitenkaan koostu aina pelkästä pizzasta, vaan Annikin tarkkailee syömisiään melkein koko ajan ja kitsastelee jopa puolukkahillosta pinaattilettujen kanssa. Mutta silti, jos joka päivä syö vähän liikaa, paino nousee. Niin yksinkertaista se on. 

Tykkäsin kirjasta. Ja en tykännyt. Aihe oli hyvä ja aina ajankohtainen, mutta päähenkilön julistava tyyli oli melko kaukana omasta ajatusmaailmastani. Lopun työpaikkakähinä, väittely sosiaali- ja terveysministerin kanssa sekä läski-stand up aiheuttivat jo melkoista myötähäpeää. Mutta silti tykkäsin kirjasta, koska siinä ylipainolla ei tehty huumoria tai kerätty sääliä päähenkilöä kohtaan. 

Ehkä normaalipainoinen lukija lukee kirjan eri tavalla, mutta ajatuksia tämä ainakin herätti. Suosittelen lukemaan, olitpa sitten läskiperse, tankki, punkero, valas tai luuviulu, kuikelo tai kuivan kesän vinkuheinä. 




3 kommenttia:

  1. Huh, kuulostaapa mielenkiintoiselta! :) Tämä(kin) kirja minun pitää etsiä käsiini. Kenties joululomalla (se on yleensä se aika vuodesta, jolloin oikeasti ehdin lukea kirjoja. :) ).

    VastaaPoista
  2. Suosittelen kyllä tätä(kin). Koko päivän on ajatukset pyörineet tämän kirjan ympärillä.

    VastaaPoista
  3. Tässä vielä yksi erittäin hyvä sitaatti tuosta kirjasta: "Lihavat ovat tämän ajan uusi, halveksittu rotu. Meitä kohtaan tunnetaan samoja ennakkoluuloja kuin ennen mustaihoisia kohtaan. Meitä pidetään yksinkertaisina, laiskoina, tahdottomina, alempina olentoina. Meistä on tullut oma ihmislajimme, jolle nauretaan, jota syrjitään ja johon halutaan kohdistaa erilaisia toimenpiteitä."

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi! Pyrin vastaamaan kaikkiin asiallisiin kommentteihin. Jos tulit blogiin Facebookin kautta, kommentointi ei jostain syystä välttämättä onnistu.